Rehevyys, lehtevyys ja hedelmällisyys kuuluivat pitkään eurooppalaisen puutarhasuunnittelun ja maisemakäsityksen esteettisiin perusarvoihin. Keski-idän aavikkokansojen ihanne, hedelmiä tiukkuva paratiisi, johon kuului vehreitä niittyjä ja lehteviä puita, oli välittynyt Raamatun kautta myös suomalaisille, ja vanhoissa kansanrunoissakin kuvastuu arvostus suuria lehtipuita, etenkin tammia ja lehmuksia kohtaan.

Havumetsät ja kalliot merkitsivät ihmisille niukkaa toimentuloa, ankaraa työtä. Karu maisema koettiin myös esteettisesti vastenmieliseksi. Tämä näkemys heijastui esimerkiksi Kristiina-kuningattaren toivomuksessa, että Tukholman linnaa vastapäätä sijaitsevalle Skeppsholmenille rakennettaisiin taloja peittämään sen rumia kallioita.

Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin puhaltaa jo 1600-luvun loppupuolella. Purjelaiva toisensa jälkeen toi Eurooppaan Kiinan korkeakulttuurin piirissä luotuja esineitä, joihin oli kuvattu kituliaita mäntyjä, naavaisia kuusia, rujoja pajuja, vuoria, oudonnäköisiä kivijärkäleitä, kaarisiltoja ja ihmisiä, jotka kalastelivat tai soutelivat lammilla tai järvillä tai istuskelivat niiden rannoille rakennetuissa koristeellisissa huvimajoissa. Kiinalaiset näyttivät mielikseen tarkastelevan silloilta tai huvimajoista avautuvia metsäisiä ja kallioisia maisemia.

Keskustan valtakunnan porsliini- ja lakkatyöesineet, silkkikankaat, viuhkat ja päivänvarjot herättivät suurta ihastusta Euroopassa. Kiinnostus kiinalaisia tapoja, hallitusmuotoa, pukeutumista, arkkitehtuuria ja muita taiteita kohtaan kasvoi edelleen 1700-luvulla. Kaikki "kiinalainen" oli silloin suurta muotia, ja uusien maisemallisten kauneusarvojen löytämisen siemenet alkoivat sen mukana nopeasti itää.

Vuonna 1670 Ludvig XIV rakennutti Versaillesin puistoon pienen huvilinnan lahjaksi rakastajattarelleen Madame de Montespanille. Sen seinäpintoina käytettiin fajanssilaattoja, ja se sai sen vuoksi – vähän epäjohdonmukaisesti – nimekseen Trianon de Porcelaine.

Trianon de Porcelaine’a pidetään Euroopan varhaisimpana kiinalaisvaikutteisena puistorakennuksena. Arkkitehtuuriltaan se oli kuitenkin myöhäisbarokkia, ainoastaan "porsliini-rakentamisen" ajatus oli kiinalainen, kyseiset seinälaatatkin oli valmistettu Ranskassa. Trianon de Porcelaine tuli kuuluisaksi.

Kiinalaistyylisen rakentamisen vaihtelevat pohjaratkaisut, mielikuvitukselliset kattomuodot, puuleikkaukset ja värikkäät maalauskoristelut tarjosivat kiehtovia suunnittelumahdollisuuksia, ja aidommin "kiinalaisia" huvimajoja alettiin pian rakentaa moniin muihin eurooppalaisiin puistoihin.

Näitä rakennelmia ympäröineet puistoalueet suunniteltiin alkuun myöhäisbarokin ja rokokoon sommitteluperiaatteiden mukaan. Esimerkiksi Preussin kuningas Fredrik Suuren Potsdamin Sanssoucin linnan puiston "lohikäärmetalo" ja teepaviljonki olivat pienimuotoisten, rokokootyylisten puutarhatilojen ympäröimiä, joihin liittyi ruohoparterreja, leikattuja pensasaitoja ja säännöllisten välimatkojen päähän asetettuja kullattuja uurnia.

Drottningholmin puistoon rakennettu huvilinna Kina, Ruotsi-Suomen tunnetuin kiinalaistyylinen rakennus, sijaitsi kahden toisiaan suorakulmaisesti leikkaavan lehmuskäytävän risteyksessä. Sen yhteyteen suunniteltu puisto muodostui sarjasta pieniä, symmetrisiä aukioita, joita suorat lehtikäytävät yhdistivät toisiinsa.

Kinan lähistöllä lienee ollut jonkun verran luonnonmetsää ja avokallioita, mutta nämä elementit oli rajattu alkuperäisen puistosuunnitelman ulkopuolelle, samoin Mälaren, jonka rantoja tai näkymiä ei myöhemminkään otettu Kinan ympäristösuunnittelussa huomioon.

Eri tahoilla Eurooppaa pitkään kytenyt puutarhataiteen murros löysi eräänlaisen yhteisen nimittäjän englantilaisen runoilijan Alexander Popen vuonna 1731 julkaisemista säkeistä, joissa hän kehotti puutarhasuunnittelijoita kuuntelemaan paikan henkeä.

Ajatus paikan hengestä suunnittelun lähtökohtana muodostui eräänlaiseksi uskonkappaleeksi puutarhoista kiinnostuneissa piireissä, vaikka harva lienee todella perehtynyt siihen pitkään ja kömpelörakenteiseen runoon, johon kyseiset säkeet sisältyvät. Paikan henki, genius loci, ei ollut myöskään mikään uusi, vaan antiikin ajoilta periytyvä käsite, johon oli silloin tällöin viitattu italialaisten puutarhojen piirtokirjoituksissa myös uudella ajalla.

Yhtä kaikki, Popen teesi sattui nyt suoraan ajan hermoon. Uutta suuntausta alettiin kutsua "englantilaiseksi puutarhatyyliksi" ja myöhemmin sille vakiintui nimi "maisemapuutarhatyyli".

Paikan hengen ymmärtäminen ja sen tulkitseminen puutarhataiteen keinoin oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Sen vuoksi eri maiden ja eri aikakausien tyylejä edustaneita huvimajoja ja muita rakennelmia käytettiin paljon maisemaelämysten korostajina etenkin puutarhoissa ja puistoissa, joiden luontainen topografia ei tarjonnut selkeitä suunnittelullisia lähtökohtia.

Egyptiläiset pyramidit, kreikkalaiset ja roomalaiset "temppelit", goottilaiset tornit, erakkomajat, hollantilaiset tuulimyllyt, sveitsiläiset maitohuoneet ja tataarilaiset teltat muodostuivat siten osaksi maisemapuutarhojen maailmaa.

Niihin liitettiin myös eettis-ideologisia symboliarvoja. Näiden rakennusten tarkoitus oli korostaa kansojen välistä veljeyttä ja tasa-arvoa, kulttuuriperinnön yhteisyyttä ja erilaisia luontoon liittyviä teemoja, jotka olivat keskeisiä silloisille vapaamuurari- ja ruusuristiseuroille.

Puutarhasuunnittelijoiden pyrkimys vaihtelevien, mutta samalla autenttisen tuntuisten maisematilojen luomiseen sai silloin tällöin liioiteltuja piirteitä.

Vuonna 1776 Jean-Marie Morel, eräs ajanjakson johtavista ranskalaisista puutarha-arkkitehdeistä, ivasi niitä seuraavasti: "Tahtooko hän [puutarhasuunnittelija] viedä katsojan kävelylle Egyptiin? Hän rakentaa pyramideja, hän kaivattaa Mariut-järven, hän jakaa joen kolmeksi uomaksi muodostaakseen deltan; hän haluaisi täyttää puutarhan virtahevoilla ja krokotiileilla; hän haluaisi kasvattaa siellä papyruksia, jos hän vain kykenisi siihen."

Morel olisi voinut pilkata myös kiinalaistyylisten puutarhojen suunnittelijoita.

Kun keskieurooppalaisissa puistoissa ei ollut tarjolla avokallioita tai järviä, niille pyrittiin luomaan "kiinalaisia" maisema-alueita luomalla keinotekoisia rotkoja, louhikoita, lampia ja tekosaaria. Jos varat eivät riittäneet tähän, tyydyttiin purojen tai kanavien kaivattamiseen, jotta saatiin vesiaiheita ainakin kiinalaistyylisten siltojen rakentamista varten.

Kiinalaiset maisemat muistuttivat monessa suhteessa suomalaisia. Keski-Euroopassa matkustelleet tai uusia puutarhakirjoja tutkineet suomalaiset saattoivat todeta, että keskustan valtakunnan asukkaat pitivät arvossa sellaisia niemien ja pienten saarien jäsentelemiä vesipintoja, polveilevia rantoja, suuria luonnonkiviä, kallioita ja havupuita, jotka olivat heitä kotimaassa aina ympäröineet.

Kiinalaisten taideteosten väritkin välittivät mielikuvia maisemista, joissa tuntui vallitsevan pohjoisen ilmanalan himmeä valomaailma. Niissä oli paljon harmaata, mustaa, ruskeaa sekä murretun vihreän ja sinisen sävyjä. Ne oli tehty tussi- ja akvarellitekniikalla, ja ne olivat siten täysin erilaisia kuin ne maalaukset, joihin Euroopassa oli totuttu ja joita etelämaiset aiheet ja vahvojen öljyvärien lämpimät vivahteet leimasivat.

Kiinalaiset pitivät talveakin arvossa. Kiinalaisen huvimajan nimi saattoi olla "Tuhat jalkaa lunta" tai "Näköalapaikka, jossa kuunnellaan lunta", ja puistolampea voitiin kutsua "Lumentuoksuiseksi mereksi".

Suomessa elettiin kuitenkin poikkeuksellisen vaikean ajan jälkimainingeissa vielä 1700-luvun puolivälissä, ja kesti pitkään ennen kuin olot olivat siinä määrin tasaantuneet, että vaateliaammalle puutarhataiteelle voitiin ryhtyä omistamaan varoja ja harrastusta.

Se alkoi varsinaisesti 1780-luvulla eli eurooppalaisen "Kiina-innostuksen" kolmannen vaiheen aikana, jolloin varsinkin "kalliorakentaminen" oli muodostunut tärkeäksi uudenaikaisissa puistoissa.

Monrepos'n kiinalaistyylinen huvimaja rakennettiin puiston itäosassa sijaitsevalle kallioiselle niemelle todennäköisesti vuonna 1785 tai 1786, jolloin Württembergin prinssi Friedrich Wilhelm (1754–1816), Vanha Suomen kuvernööri, asui kartanossa.

Huvimaja oli kahdeksankulmainen rakennus, ja sen ulkoseiniä peitti monivärinen, rombiaiheinen maalauskoristelu. Rakennus toimi sekä huvimajana että näkötornina. Portaat johtivat ulkokautta kattotasanteelle, eräänlaiselle lanterniinille, jonka päällä oli lohikäärmeen muotoinen tuuliviiri.

Rakennusta kutsuttiin nimellä "Marienthurm" – Mariantorni – prinssin sisaren, suuriruhtinatar Marian mukaan. Mahdollisesti huvimaja oli Marian lahja Friedrich Wilhelmille; joka tapauksessa suuriruhtinatar oli maalannut tornin salonkimaisen sisätilan seinät.

Sisarusten lapsuudenkodin, Montbéliardin lähistöllä sijainneen Etupesin linnan puistossa, Elsassissa, oli kolme arkkitehtuuriltaan hyvin samanlaista kiinalaistyylistä puistorakennusta. Heidän sukulaisellaan, prinssi Carl Christian von Württembergillä, oli Carlsruhen linnan puistossa Sleesiassa myös arkkitehtuuriltaan samantapainen lintutalo saarella, jolle johti kiinalainen kaarisilta.

Kiinalaistyylinen, monivärinen kaarisilta johti myös Monrepossa Mariantornin niemeltä sen vierellä sijaitsevalle pikkusaarelle. Sillan päävärit olivat punainen ja vihreä, ja sen kaiteita koristaneet nupit olivat keltaiset tai mahdollisesti kullatut. Silta peitti patoa, joka erotti sen itäpuolella olevan kapean salmen merestä. Salmi oli ruopattu pieneksi lammeksi.

Sillalla seisoneen katsojan ympärillä avautui hyvin monivivahteinen kallio- ja vesimaisema: lammen takana häämötti Suomenveden ulappa, ja sillan toisella puolella oli suurehko lahti, jota pääpuiston korkeat rantakalliot, suuret maakivet ja eräät komeat siirtolohkareet reunustivat korostaen puistotilan "kiinalaisuutta".

Eräs erityisen "kiinalainen" maisema-elementti, mahtava siirtolohkare, sijaitsee Mariantornin niemen toisella, ulapan puoleisella rinteellä. Suuri, kulmikas kivi nojaa vain yhdeltä syrjältään kalliopintaan, mikä antaa katsojalle vaikutelman siitä, että se voisi helposti vyöryä alempana päilyvään mereen. Se oli eräs Monrepos'n seuraavien omistajien, Nicolayn perheen jäsenten, eniten arvostamia näkymiä kartanon puistossa.

Tässä maisematilassa oli sitä kauhun tunnelmaa, jota William Chambers piti eräänä kiinalaisen, tunnelmakontrasteihin ja yllätyksiin perustuneen puutarhataiteen olennaisena piirteenä, vastakohtana hymyileville, aurinkoisille alueille. Hän kirjoitti ensimmäisessä, vuonna 1757 ilmestyneessä teoksessaan kiinalaisissa puutarhoissa olleista "riippuvista kallionjärkäleistä" – rocs suspendus – tarkoittaen sitä, että lohkareet näyttivät uhkaavan vyöryä niissä käyskentelevien ihmisten päälle.

Monrepos'n siirtolohkareen ympäristö pidettiin talvisotaan auki avoimena, jotta meren ja kallion kontrastit olivat mahdollisimman selkeät; nykyään alue on metsittynyt, ja kallion alle rakennettu puistokäytävä on sortunut mereen.

Kiinalaisten puistorakennelmien keveimpiä muotoja olivat päivänvarjomaiset katokset, joita pystytettiin maisemapuutarhojen näköalapaikoille. Vuonna 1798 Paul von Nicolay antoi rakennuttaa sellaisen eräälle toiselle, vielä suuremmalle siirtolohkareelle, joka sijaitsee Monrepos'n puiston eteläosassa.

Kaksiosaiset portaat johtivat lohkareen päälle, jossa oli kaiteiden reunustama oleskelutila istuinpenkkeineen. Kiveltä avautui laaja näkymä kartanon maille ja sen taustalla häämötti Viipurin linna ja Viipurin kirkkojen torneja.

Fagervikin kartanon yhteydessä oli 1700-luvun puolivälissä aikakaudelle tyypillinen muotopuutarha. Vuosisadan loppupuolella päärakennuksen pohjoispuolella olevasta metsästä alettiin luoda englantilaistyylistä maisemapuutarhaa, ja siihen liitettiin myös Kvarnträskissä sijaitseva Brännäsholmin saari.

Sinne rakennettiin kiinalainen huvimaja mahdollisesti vuonna 1786 tai 1787. Se on kahdeksankulmainen, mutta Mariantornista poiketen sillä on kaksi pitempää "julkisivua", muiden sivujen ollessa lyhyempiä.

Lohikäärmeaiheet koristavat rakennuksen kattoa ja räystäitä. Keltaiseksi, punaiseksi ja vihreäksi maalattu puuristikkokoristelu jäsentää sen valkeita ulkoseiniä. Osvald Sirén on arvellut, että alkuperäinen väritys on saattanut olla voimakkaampi.

Rakennuksen toinen julkisivu antaa Kvarnträskin ulapalle. Rannalla, huvimajan edustalla on pieni kallio, johon on hakattu kymmenkunta askelmaa veneellä paikalle saapuvien kävijöiden mukavuudeksi, ja kallioon on myös upotettu rautarengas veneen kiinnittämistä varten.

Erään vuonna 1920 tehdyn kartan mukaan huvimaja sijaitsi tuolloin pienellä aukiolla, jolta johti kiemurtelevia polkuja neljälle eri taholle. Sieltä alun perin avautuneista näkymistä on vaikea saada selkoa metsän kasvettua nykyään jokseenkin umpeen huvimajan ympärillä.

Mantereelta saarelle alun perin johtaneesta sillasta ei ole olemassa kuvia. Osvald Sirén lienee nähnyt paikalla 1940- luvulla olleessa sillassa kiinalaistyylisiä piirteitä, sillä hän julkaisi siitä valokuvan kiinalaisia puutarhoja käsittelevässä teoksessaan. Paikalla nykyään oleva silta on toisenlainen.

Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814) suunnitteli laajan maisemapuutarhan luomista kotinsa, Halikon pitäjän Joensuun kartanon yhteyteen 1800-luvun alkupuolella. Suomen sota, rahavarojen niukkuus, suuri työtaakka ja heikentyvä terveys johtivat kuitenkin siihen, että hän sai toteutetuksi vain osan siitä.

Kartanon arkistoon on jäänyt kuitenkin useita puistorakennusten suunnitelmia. Eräälle niistä on piirretty kiinalaistyylinen huvimaja ja katettu silta sekä ranskalaistyylinen paviljonki.

Joensuun kuvan esittämä kiinalaistyylinen huvimaja on yksinkertaisempi kuin Monrepos'n ja Fagervikin rakennukset. Sen räystäistä riippuvat kellot olivat tyypillisesti "kiinalaisia". Saman piirroksen esittämä silta on puolestaan tavanomaista komeampi. Sen korkeimmalla kohdalla on kahdeksankulmainen, paviljonkimainen katos ja istuinpenkit veden ja rantapuiden ihailua varten.

Silta oli ilmeisesti tarkoitus rakentaa Halikonjoen yli, ja se oli suunniteltu siten, että sen molemmat päät olivat nostettavissa ylös. Rakennelma olisi voinut siis toimia eräänlaisena "vesipaviljonkina". Katosta kannattavat tolpat, siltapaalut ja kaiteet oli tarkoitus maalata punaisiksi.

Joensuun kiinalaistyylisen sillan ja huvimajan toteuttamisesta ei ole varmuutta. Puistossa nykyään olevaa pyöreää huvimajaa on kuitenkin paikkakuntalaisten keskuudessa nimitetty "kiinalaiseksi kirkoksi", joten se on saattanut periä nimensä siellä sijainneelta varhaisemmalta, kiinalaistyyliseltä rakennukselta.

Armfelt oli saanut kosketuksen kiinalaistyyliseen puistosuunnitteluun Kustaa III:n hovissa. Hän kuului kuninkaan lähipiiriin ja oleskeli usein Drottningholmissa.

Siellä olevaa Kina-linnaa ympäröinyt alkuperäinen puisto suorine lehtikäytävineen ja symmetrisine aukioineen oli Kustaa III'n aikana jo vanhanaikainen. Kuningas suunnitteli pitkään Kinan ympäristön uudistamista maisematyylin hengessä. Hänen 1770-luvun lopulla kaavailemansa suurehkon järven kaivattaminen sen alapuolelle jäi esimerkiksi kuitenkin toteuttamatta.

Armfelt oli mukana myös Kustaa III:n pitkällä Euroopan matkalla vuosina 1783–84, jolloin kuninkaan seurue vieraili uusinta maisemasuunnittelua edustaneissa puistoissa, joissa oli paljon kiinalaistyylisiä rakennelmia. Matkan jälkeen kuninkaan kiinnostus maisemapuutarhatyyliä kohtaan kasvoi entisestään, ja hän antoi Louis Jean Desprez'n suunnitella eräälle Hagan puiston saarelle kahdeksankulmaisen, kiinalaisen "temppelin", joka valmistui vuonna 1790.

Armfeltilla oli tilaisuus nähdä kiinalaistyylisiä puistorakennelmia myöhemminkin ulkomailla. Toimiessaan Ruotsin lähettiläänä Wienissä 1800-luvun alussa hän on varmasti nähnyt esimerkiksi Laxenburgin keisarillisen puiston kiinalaistyylisen sillan, jonka keskellä oli kuusikulmainen katos istuinpenkkeineen maisemantarkastelua varten. Se oli kuitenkin suurempi ja huomattavasti koristeellisempi kuin Armfeltin omien papereiden joukossa oleva siltasuunnitelma.

Viipurista kotoisin ollut liikemies Friedrich Dannenberg (1781–1860) osti kaupungin lounaispuolella sijaitsevan Kiiskilän kartanon vuonna 1818 tai 1820. Heti sen jälkeen hän alkoi luoda sinne laajaa maisemapuistoa. Seutu oli poikkeuksellisen rehevää, siihen liittyi runsaasti merenrantaa ja Kiiskijoki, joka polveili puiston alueella.

Salme Setälä kertoi puistossa olleesta kiinalaisesta huvimajasta seuraavaa. Meren suunnalta "tie tunkeutui tummaan metsään, missä luonto paikoitellen oli synkkää kuin korvessa ja jättiläiskivet muodostivat mustia rotkoja. Tie kaarteli synkän alueen ympäri ja valoisan vihreän niityn laitaan pystytettiin kiinalainen temppeli keinotekoisen mäen nystyrälle". Dannenberg oli antanut leikata puutarhan pensaat "pallojen, lohikäärmeiden ynnä kaikenlaisten hirviöiden muotoisiksi".

Tästä kiinalaisesta huvimajasta ei ole olemassa yksityiskohtaisia piirroksia. Puistoa esittävistä yleiskuvista päätellen se oli pienehkö, monikulmainen ja monivärinen, tornimainen rakennus. Kiiskilän paviljongista avautui näkymiä siirtolohkareiden hallitsemaan metsäpuistoon, vihreälle niitylle ja merelle.

"Juliensitz" – Julien mielipaikka – oli toinen Kiiskilän puiston elementti, jota voi pitää kiinalaisvaikutteisena, kallio- ja vesimaisemaan liittyvä aiheena. Se sijaitsi noin kilometrin päässä kartanosta, Rakokiven niemellä, minne Dannenbergin luoma puisto päättyi.

Tuon merkillisen kiven eli itse asiassa kahden suuren siirtolohkareen väliseen "rakoon", oli asetettu puutarhapenkki hänen tytärtään, Julieta, varten. Julie Dannenbergin oli tapana kävellä sinne joka päivä istumaan ja ihailemaan sieltä näkyviä merimaisemia.

Kiinalaisilla oli aivan veden rajaan tai kokonaan veden päälle rakennettuja paviljonkeja kuutamon, tähtien, pilvien ja rantamaisemien ihailua varten.

Joitakin kiinalaistyyppisiä vesipaviljonkeja rakennettiin myös eurooppalaisiin puistoihin. Esimerkiksi englantilaisen Stowen puiston lampeen 1730-luvulla rakennettu "Kiinalainen talo" oli aikoinaan kuuluisa. Eurooppalaisten vesipaviljonkien suhteellinen vähäisyys johtui siitä, että harvoissa puistoissa oli tähän tarkoitukseen sopivia, tarpeeksi suuria lampia tai järviä.

Grönsöön linnan kiinalaistyylinen huvimaja Mälarenilla lienee tunnetuin esimerkki tämäntyyppisestä pohjoismaisesta paviljongista. Suomesta ei ole tietoja arkkitehtuuriltaan kiinalaistyylisistä, veden varaan rakennetuista paviljongeista, mutta ajatus on viehättänyt myös täällä toimineita puistosuunnittelijoita.

Hirsiarkuille tai matalalle, melkein vedenalaiselle pikkusaarelle rakennettuja huvimajoja oli 1800-luvun alkupuolella Piperin puiston lammessa Suomenlinnassa, Björkbodan kartanon edustalla olevassa järvessä ja Loimijoessa Jokioisten kartanon edustalla. Sillat yhdistivät ne puistoihin. Kysymyksessä oli siis suunnittelullisen ajatuksen omaksuminen, jota ei näissä tapauksissa, toisin kuin Grönsössä, korostettu kiinalaistyylisen arkkitehtuurin avulla.

Suomessa on ollut muitakin puistorakennuksia, joita voidaan pitää ainakin osittain kiinalaisvaikutteisina. Viipurin maalaiskunnassa sijainneen Saarelan kartanon mailla oli 1800-luvun alussa rakennettu Belvédère-niminen huvila, johon liittyi sen vieressä sijainneelle, suurelle siirtolohkareelle rakennettu paviljonki. Sinne päästiin ainoastaan huvilan toisesta kerroksesta johtanutta siltaa myöten.

Cloubergin perheen Rättijärvellä sijainneen kesäkodin edustalla oli saari, jossa oli huvimaja. Siinä oli "kiinalainen katto", joka muistutti valokuvista päätellen paljon Armfeltin suunnitelaman kiinalaispaviljongin kattoa. Cloubergien huvimaja lienee rakennettu 1850-luvun puolivälissä.

Mäntsälän kartanon puistossa oli aikoinaan seitsemän huvimajaa. Arkkitehti H. Sonckin kerrotaan sanoneen viimeisestä säilyneestä paviljongista, että siinä oli jotain kiinalaista tai intialaisen pagodin tunnelmaa.

Ruissalon Marjaniemen huvilan eräälle kalliolle rakennettiin vuonna 1849 kahdeksankulmainen näköalapaviljonki, joka muistutti perusmuodoltaan suuresti Monrepos'n Mariantornia. Rakennuksen suhteet olivat kuitenkin erilaiset, samoin maalauskoristelu ja muu pintakäsittely.

Suomesta on myös olemassa joitakin esimerkkejä 1800-luvulla rakennetuista puistosilloista, joihin liittyi istuinpenkkejä oleskelua ja vedenkatselua varten. Nekin lienevät perustuneet 1700-luvun kiinalaisvaikutteiseen suunnitteluun. Stensbölen kartanon puistossa oli aikoinaan tällainen, todennäköisesti Pehr Granstedtin piirtämä silta. Sen keskellä oli leveä, terassimainen tila istuinpenkkeineen.

Myös Mustion kartanon puistossa oli 1800-luvulla silta, jonka keskellä oli istuinpenkit. Helsingin Seurasaaren silta paviljonkityyppisine katoksineen ja istuskelupaikkoineen kuvastanee myös pohjimmiltaan vaikutteita 1700-luvun eurooppalaisten puistojen koristeellisista, kiinalaistyylisistä silloista.

Kiinalaistyylisten puistorakennelmien suosio osoittautui varsin pitkäikäiseksi. Englannissa sen katsotaan päättyneen vasta oopiumisotaan 1830-luvun lopulla. Ranskassa se jatkui vieläkin kauemmin.

Useita kiinalaistyylisiä huvimajoja ja siltoja esiteltiin esimerkiksi vielä eräässä vuonna 1859 Pariisissa julkaistussa puutarhasuunnittelua käsittelevässä teoksessa. Puurakentaminen näyttää tuolloin kuitenkin jo alkaneen ammentaa enemmän inspiraatiota sveitsiläismajoista ja Pohjoismaissa etenkin traditionaalisista norjalaistaloista.

Yksittäisiä esimerkkejä kiinalaisvaikutteisista puistorakennuksista näkee kyllä vielä myöhemmissäkin puutarhasuunnittelun oppikirjoissa, ja esimerkiksi vuonna 1900 valmistuneen Heinolan Harjupaviljongin mahtavasti kaartuvissa räystäsmuodoissa ja pyöreissä ikkunoissa heijastui edelleen jotain 1700-luvun kiinalaisyylisten huvimajojen muotokielestä.

Eurooppalaisessa puutarhasuunnittelussa 1700-luvun toisella puoliskolla tapahtunut murros näkyy selvästi Suomessakin, jos verrataan esimerkiksi Fagervikin ja Joensuun aikaisempia muotopuutarhoja näiden kartanoiden maisemapuutarhoihin.

Joensuussa ei ollut samanlaisia kallioita kuin Monrepossa ja Fagervikissa ja merikin oli kauempana, mutta Halikonjoen rantatöyräät olivat verraten jyrkkiä, ja siten puiston alueella oleva joenpolvi muodosti "kiinalaistyylisen" maisematilan, jota Armfeltin suunnitelman perhosmaisen keveä ja värikäs silta olisi ollut omiaan korostamaan.

Monrepos'n Mariantorni ja Fagervikin "Kina" rakennettiin kallioisille, alun perin luonnonmetsää kasvaneille alueille ja liitettiin kartanokeskuksiin pitkien, kiemurtelevien käytävien avulla.

Etenkin suomalaisten maisemapuutarhojen rantakäytävät muistuttivat kiinalaisten kuvien kävelyteitä. Niille ei ole löydettävissä esikuvia Keski-Euroopan tai Välimeren alueen maisemapuistoista toisenlaisten rantojen ja voimakkaan vuoksen ja luoteen takia.

Kalliot, kivenjärkäleet, saaret ja vesipinnat hallitsivat näiden maisemapuutarhojen yleiskuvaa, mikä merkitsi jyrkkää vastakohtaa sekä rokokooajan puutarhoille että lehtipuuvaltaisille keskieurooppalaisille maisemapuistoille, joihin ei pystytty luomaan karuuden ja havumetsien vaikutelmaa uutterasta louhikoiden rakentamisesta huolimatta.

Onkin todettu, että 1700-luvun keskieurooppalaisten puistojen kiinalaistyyliset alueet olivat aina pieniä, ikään kuin lakka- ja porsliinitöillä nähtyjen maisema-vignettien inspiroimia eikä niinkään todelliseen kiinalaiseen puutarhasuunnitteluun perustuneita sommitelmia.

Havupuiden ja kallioisten ranta-alueiden vetäminen mukaan osaksi suomalaisia maisemapuutarhoja, ja niihin vähitellen kohdistuva yleisempi arvostus kuului 1700-luvun Kiina-innostuksen seurauksiin maisemasuunnittelun alalla. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa rakennetut kiinalaistyyliset huvimajat ja sillat kuuluivat niiden suhteellisen nopeasti kadonneisiin elementteihin. Voi melkein sanoa, että useimmat niistä kuihtuivat kuin kukat, hävisivät kuin talven lumi.

Sitä ennen ne viitoittivat kuitenkin osaltaan tietä, joka johti suomalaisten luonnonmaisemien arvojen löytämiseen, joka kallioineen, kivineen, järvineen, saarineen ja havupuineen edusti perusluonteeltaan toisenlaista maisemaa kuin Manner-Euroopan lehtipuiden ja suurten ruohokenttien hallitsemat puistot.

Pohjolan ennen kolkkoina, synkkinä ja rumina pidettyjen maisemien ominaispiirteitä alettiin tutkiskella, ja niistä löydettiin kiinalaistyylistä kauneutta – ja ennen pitkää "suomalaisuutta".

Euroopan mantereella kehittyneet, vehreyttä ja hedelmällisyyttä korostaneet maisemaihanteet alkoivat syrjäytyä. Tietenkin vasta harvojen henkilöiden silmät olivat 1700- ja 1800-luvun taitteessa avautuneet tarkastelemaan suomalaisia maisemia esteettisesti niiden ominaispiirteitä arvostaen.

Yllä kuvattu kehityskulku on esimerkki erään kaukaisen kulttuurin kuvaesitysten aikaansaamista muutoksista toisen kulttuuripiirin ihmisten ajattelussa. On muistettava, että eurooppalaiset eivät vielä 1800-luvun alkupuolella tienneet ilmeisesti mitään kiinalaisille esineille kuvattujen maisema-aiheiden uskonnollisista ja symbolisista merkityksistä.

Keskustan valtakunnan asukkaille kivet ja kalliot olivat suuren kunnioituksen kohteita. Männyt symbolisoivat pitkää ikää, eikä niitä saanut puuttua yhdestäkään kiinalaisesta puutarhasta.

Suuret vesipinnat olivat heille myös olennaisen tärkeitä, koska niissä näkyi taivaan laskeutuminen ihmisten luo, ja saarien merkitys oli siinä, että ne estivät lammen tai järven näkemisen yhdellä silmäyksellä: taivaan tuli vaikuttaa rajattomalta. Ranta-alueiden jyrkkyys ja kivisyys taas viittasi taivaan ja maan välisiin suuriin eroihin.

Tietoisuus tällaisista ajatuksista olisi epäilemättä kauhistuttanut 1700-luvun eurooppalaisia ja aiheuttanut heissä halveksuntaa kiinalaisia kohtaan. He näkivät kiinalaisissa maisemaesityksissä vain esteettistä luonnon ihailua, joka tuki heidän omia, silloin vielä hapuilevia yrityksiään luoda uudenlaista puutarhataidetta.

Paradoksaalinen johtopäätös lienee, että tietämättömyys johti tässä tapauksessa vapautuneisiin, avartuneisiin näkemyksiin.

•

Kirjoitus perustuu Suomen Itämaisen Seuran kokouksessa 23.2.2000 pidettyyn esitelmään.

•

Artikkelin pääkuvassa Monreposin maisemaa vesivärimaalauksessa vuodelta 1830. Kuvan lähde: Museovirasto.